I BELIEVE IN SECOND CHANCES

Tänään aion kirjoittaa jostain melko henkilökohtaisesta. Tuntuu hurjalta ajatella julkaisevansa näitä ajatuksia, mutta tuntuu hurjalta myös pitää nämä sisällään, joten siksi tämä teksti. Yritän pitää tämän kuitenkin jollakin tapaa ns. yleisellä tasolla, koska vaikka haluankin olla aito ja rehellinen, niin jotkut asiat haluan myös pitää itselläni. Nää on näitä bloggaamisen haasteita, eikös...

Today I'm going to write about something quite personal. I feel weird thinking I'm about to publish these thoughts, but I also feel weird holding it all inside of me, so here goes nothing. I'm going to try to keep this in a somewhat general level, because even thought I want to be genuine and honest, I still want to keep some things just to myself. These are the challenges of blogging, right...

Mä tapasin syyskuun puolen välin paikkeilla yhden uuden ihmisen ja tällä hetkellä oon hyvin onnellinen hänen kanssaan. Nyt en kuitenkaan aio kertoa nykyhetkestä vaan matkasta tähän.

Me tavattiin ensin deittailuappsin välityksellä ja sitten sovittiin treffit tässä tosielämässäkin. Hän aloitti keskustelun netissä jollain kliseisellä iskurepliikillä siitä, että hän on eksynyt ja voisinkohan minä auttaa. Kun kysyin, että mihin hänen pitäisi sitten löytää reitti sain vastaukseksi "suoraan sun sydämeen". Totesin heti, että sinne ei suoraa reittiä olekaan, mutta sopii yrittää.

Ekaa kertaa nähtiin about viikko ekan jutustelun jälkeen, tehtiin nuotio järven rantaan ja paahdettiin vaahtokarkkeja. Juteltiin ja naurettiin. Mun ensivaikutelma tyypistä oli ihan ok, tosin pidin häntä vähän lapsellisena enkä kyllä mitenkään syttynyt ja ajattelin, ettei toisia treffejä kyllä tuu.

I met a new person in mid-September and now I'm really happily together with him. However, I'm not going to be writing about the current situation, rather the journey to where we are today. 

We first met through a dating app and then decided to actually go on a date in real life. He started the conversation online with a cheesy line something along these lines "I'm lost, can you show me the way?". I asked, where is he trying to get to and he just replied "straight to your heart". I warned him, that that road is not straight nor easy, but promised to let him try.

First time that we actually met was about a week after our first chat. We made a bonfire on the lakefront and roasted marshmallows. Talked and laughed. My first impression of him was okay-ish. I thought he was a bit childish and I didn't expect to go on a second date with him.

Syyskuisena iltana alkoi sitten tulla aika kylmä ja nälkäkin lopulta, joten suunnattiin "jatkoille" Subiin. Edelleen mä en ihan hirveen innoissani ollut, mutta toinen halusi vielä saattaa mut kotiin ja kotiovella hän sitten kysyi että pääsiskö hän vielä sisälle ja mä päästin hänet tänne.

Jatkettiin juttelua sängyllä pötkötellen ja muuten oli ihan hauskaa, mutta mulla meinas mennä hermo siihen, että hän koko ajan kutitti mua eikä ottanut tosissaan, kun pyysin lopettamaan. Tässä vaiheessa olin jo ihan heittämässä tyyppiä pihalle, mutta kyllä hän sitten lopulta rauhoittui.

Ja kuten arvata saattaa, hän jäi yöksikin tänne. Mua ärsytti, ettei musta ollut sanomaan, että mene kotiis, vaikken halunnut hänen jäävän. Aamulla ärsytti kahta kauheammin. Kiukuttelin ja tiuskin hänelle, annoin hänen syödä aamupalaksi jättämänsä Subin puolikkaan ja sitten näytin kyllä että ovi on tuossa ja heihei.

Mä itkin kämppäkaverille miten kurjat treffit oli ja miten en halua nähdä koko tyyppiä enää ikinä. Koko päivän oli tosi paha olla ja ahdisti ja ärsytti.

It anyways started to get cold outside on a September night and we both kinda started feeling hungry so we went to Subway for the "after party". Still I wasn't too excited, but he still wanted to accompany me home and when we reached my door he asked if he could come in really quickly. I let him in. 

We continued talking on my bed and I kinda started to have actually fun except for one thing. He was continuously tickling me and didn't take me seriously when I told him not to. At this point I was about to throw him out but he finally calmed down.

And as you can probably guess, he stayed the night. I was pissed at myself because I didn't somehow have the courage to tell him to leave, even though I didn't want him to stay. In the morning I was even more annoyed. I was all snappy to him all morning. I let him eat the half of a Subway he had as a leftover from last night and then I showed the door to him and said bye.

I cried to my roommate about the awful date and how I never want to see him again. I was feeling bad and anxious all day. 

Hän kuitenkin jaksoi vielä yrittää. Viestiä pukkas eikä hän tuntunut ymmärtävän mun niukoista vastauksista, että ei kiinnosta. Lupasin nähdä vielä uudestaan kun hän pyysi, mulla oli aikomuksena puhua asiat läpi ja tehdä selväksi, etten oo kiinnostunut. Puhumisella oli kuitenkin sellainen vaikutus, että hän sai mut vakuutetuksi siitä, että hän ansaitsee toisen mahdollisuuden.

Ja sellaisen hän sai. Nyt mun kylppärissä on hänelle oma pyyhe ja hammasharja. Nyt me käydään yhdessä salilla. Nyt me kokkaillaan ja leivotaan yhdessä. Nyt me ollaan varattu yhteinen Tukholman reissu. Nyt me ollaan virallisesti pari. Pelottaa sanoa tämäkin asia ääneen ja näin julkisesti, mutta sanonpa silti. Pelottaa myöntää ääneen, että on onnellinen, ettei kukaan tai mikään vain veisi mun onnea pois. Mutta ainakin just nyt mä oon onnellinen!

He still somehow kept trying. He kept sending me messages and didn't seem to get the hint from my scanty and snappy answers to him. I then finally promised to go on another date with him. I was going to talk things through with him and make it clear that I'm not interested. The conversation we had actually didn't go quite as I planned. He convinced me to give him a second chance.

And I did. Now I have a toothbrush and a towel for him in my bathroom. Now we go to the gym together. Now we cook and bake things together. Now we have planned a trip to Stockholm together. Now we are officially a couple. I'm a bit scared to say this out loud and in such a public way, but I'm still going to say it. I'm a bit scared to admit out loud that I'm happy, but right now I am!

Uskotko sä toisiin mahdollisuuksiin?

Do you believe in second chances?