LAISKUUTTA VAI ITSESTÄÄN HUOLEHTIMISTA

Tänään aion jakaa teidän kanssa mun ajatuksia siitä, missä menee raja laiskuuden ja itsestään huolehtimisen kanssa. Usein jaan erilaisiin asioihin liittyen mun vinkkejä ja tapoja toimia, mutta tämä ei ole sellainen postaus. Laiskuuden ja itsestään huolehtimisen raja on ollut mulle ainakin toistaiseksi melko häilyväinen ja tämä asia on mietityttänyt mua jo pitkään!



Oon aina ollut sellainen, että en oikein osaa rentoutua, jos asiat on tekemättä ja hoitamatta tai jos on jokin asia, joka mun pitäisi vielä tehdä. Ja faktahan on se, että aina on olemassa asioita, jotka pitäisi tehdä. Aina pitäisi ottaa kuvia uuteen blogipostaukseen tai siivota jotain. Aina on asioita to do listalla ja kalenterissa merkittynä, että ne pitäisi hoitaa.

Tämä johtaa siihen, että usein herään aamulla aikaisin ja alan heti hommiin, käyn koulussa tai töissä (tai joskus sekä että) ja sitten tulen illalla kotiin ja jatkan hommia siihen asti, kunnes on ihan pakko mennä nukkumaan.

Esimerkiksi viime maanantaina mun aamu alkoi seitsemältä, siivosin kotona ennen ruotsin tuntia ja ruotsin tunnin jälkeen suuntasin osuuskunnan kokoukseen. Tässä välissä mulla oli lounastauko, mutta näpyttelin sähköpostia ja blogijuttuja sinä aikana. Kokouksen jälkeen lähdin töihin ja töistä tullessa jatkoin kodin siivoamista, kunnes kello oli jo yli 11 illalla. Olisin voinut ottaa illalla töiden jälkeen hetken rentoa ja jättää tiskit seuraavalle päivälle, mutta en pystynyt antamaan itselleni siihen lupaa.

Usein vapaapäivinäkin kirjoitan pitkän to do listan bujoon heti aamusta ja en anna itselleni lupaa edes syödä, ennen kuin kaikki listan kohdat on hoidettu alta pois. Vasta sitten illalla voin istua hetkeksi alas ja syödä rauhassa. Kun kaikki on tehty.



Oon tosin vuosien mittaan kehittynyt tässä asiassa, nykyään olen hieman armollisempi itselleni. Kerroin tästä jo aiemmin mitä opin ensimmäisestä vuodesta parisuhteessa -postauksessa, mutta poikaystäväni on opettanut mulle paljon tuota armollisuutta. Aina ei tarvitse olla kiire.

Lisäksi olen tässä parin viime vuoden aikana oppinut sen, että väsyä voi monella tavalla. Joo, fyysinen, rankka työ ja pitkät päivät väsyttää, mutta myös lyhyt, henkisesti raskas päivä saa ihmisen väsymään. Tuota henkistä väsymystä on vain vaikea kuvailla muille ja vaikea myös mitata itse. Kaikki ymmärtävät sen, miksi joku on väsynyt esimerkiksi pitkän muuttopäivän ja huonekalujen roudaamisen jälkeen, mutta entä jos on tosi väsynyt yhden kokouksen jälkeen? Onko se yhtä ymmärrettävää?



Vaikka mietinkin välillä, mitä mun läheiset tai koulukaverit esimerkiksi ajattelee mun tekemisistä, kaikkein vaikeinta on perustella itselleen, miksi mun pitää ja miksi mä saan ottaa välillä rennosti. Käyn itseni kanssa ikään kuin keskustelua aina, ennen kuin annan itselleni luvan ottaa loppuillan tai loppupäivän rennosti.

Osa musta vaatii aina perustelut sille, miksi nyt saa ottaa rennosti. Ja sille osallehan ei ihan mikä tahansa perustelu kelpaa! Aika harvoin pystyn itseni vakuuttamaan siitä, että on hyväksi mun jaksamiselle välillä vain ottaa rennosti. Yleensä vaadin itseltäni aina sen, että olisin saanut hirmu paljon jo aikaiseksi tuon kyseisen päivän tai viikon aikana.

En ymmärrä, miksi oon usein näin ankara itselleni. Haluaisin osata olla armollisempi. Maailma ei kaadu siihen, jos vastaan johonkin sähköpostiin vasta seuraavana päivänä, tiskaan tiskit vasta myöhemmin tai jollain viikolla postaisinkin yhden postausken vähemmän kuin tavallisesti.

Tuo on helppo sanoa, mutta hankalampi on elää tuolla mentaliteetillä ja toteuttaa sitä käytännössä.



Mulla ei ole siis antaa mitään vinkkejä tämän asian ratkaisemiseen. Halusin vain jakaa mun ajatuksia, avata asiasta vähän keskustelua ja ehkä saada teiltä jotain vinkkejä, miten te toimitte tän asian kanssa. Onko kenelläkään muulla samanlaisia ajatuksia? Miten perustelette itsellenne, että on tärkeää myös rentoutua? Missä just sun mielestä menee raja laiskuuden ja itsestään huolehtimisen välillä?