SAAKO VÄLILLÄ VAAN OLLA, AJATELLA?

Muistatteko, kun joku aika sitten kirjottelin just do it -asenteesta, siitä että pitäisi tehdä asioita eikä vain miettiä että pitäisi tehdä asioita ja siitä, miten asioiden aikaiseksi saaminen on ihan meistä itsestämme kiinni. (Jos ette, se postaus löytyy täältä!) Se aihe on mietityttänyt pitempäänkin ja halusinkin tulla avaamaan ajatuksiani siihen liittyen vähän toisesta näkökulmasta.

Oonkin yrittänyt elää vähän ton just do it -mentaliteetin mukaan, tehdä asioita enkä vain suunnitella niiden tekemistä. Osittain se on toiminutkin, mutta oon vielä aika paljon vaiheessa sen kanssa. En mä vieläkään oo se ihminen, joka joka aamu nousee ylös sängystä heti, eikä vain mieti, että pitäisi varmaan nousta. Erityistä parannusta oon huomannut siinä, että kun pitää selvittää joku asia, soittaa johonkin tai varata vaikka joku aika, niin se tulee tehtyä enimmäkseen pikimmiten, eikä vasta sitten ihan viime tingassa! Välillä on hyviä päiviä, joina saan paljonkin aikaiseksi ja sitten on niitä huonompiakin päiviä, kun mikään ei huvita ja juuri vaikka sängystä ylös nouseminen tuntuu paljon isommalta asialta kuin se onkaan.



Ja juuri niistä huonoista päivistä halusinkin nyt kirjoitella. Onko ne ok? Saako välillä vaan olla, ajatella? Saako välillä vaikka itkeä, katsoa kaikessa rauhassa elokuvaa tai maata jonkun rakkaan vierellä? Täytyykö aina tehdä jotain järkevää?

Mä oon vähän sen luontoinen ihminen, että en osaa olla aloillani, jos on asioita tekemättä. Ja harvoin silloinkaan... Koska milloin muka on kaikki sillä tavalla tehty, ettei olisi mitään tehtävää? Ettei olisi pestäviä pyykkejä, opiskeltavia asioita, maksettavia laskuja, kirjotettavia postauksia, imuroitavia lattioita, pyyhkimättömiä pölyjä, pestävää autoa...? Kyllä sitä aina jonkun homman itselleen keksii, jos alkaa miettimään.

Saako silti vaan olla, jos auto on likainen, pölyt pyyhkimättä, pääsykoelukeminen kesken ja asunnonhaku vaiheessa?



Kai se on fakta, että kaikilla on niitä huonoja päiviä. Ei aina voi voittaa (eikä edes ihan joka kerta, lisäisi meidän äiti tähän). Joskus on niitä päiviä, kun mistään ei vaan tuu mitään. Oonkin nyt ollut niin väsynyt ajoittain, että oon antanut itseni laiskotella vaikka to do -lista ei näe loppuaan. Oon toki tehnyt ne pakolliset asiat, kuten työt, ja yrittänyt vähän edes jotain saada to do -listalta ruksittua. Silti niin kauan, kun siinä on ruksimattomia kohtia, poden järjetöntä syyllisyyttä siitä, jos vain olen.

(Tuijotan nyt tätä tekstiä ja mietin, että mitä sitä tuli oikein kirjoitettua. En ollut aloittaessani ihan varma, mihin päädyn, mutta ei tän pitänyt ihan näin masentava teksti olla! Tästä voisi jopa luulla, ettei kaikki olis hyvin, mutta oikeasti on. Työt on vaan viime aikoina väsyttäneet mua paljon, enkä oo oikeen päässyt vielä kunnon rytmiin niiden kanssa, kun toukokuussa oli kaikkea ylimääräistä ylppärihölinää ja pääsykoejuttuja. Lisäks oon viikon sisällä kuullut niin monta isoa uutista, että pää on ihan pyörällä. Tältä musta tuntuu just nyt ja siks julkaisen tän tällaisena, kun tää teksti tähän tuli!)